Isän ikävä ei koskaan katoa

Kehittäessämme Syöpäjärjestöjen palveluita parantumatonta syöpää sairastavat ja heidän läheisensä ovat yksi tärkeimmistä kohderyhmistämme.

Miten ihminen itse ja hänen perheenjäsenensä sopeutuvat tietoon, että sairaus ei ole parannettavissa? Miten huolehditaan siitä, että elämänlaatu ja -ilo säilyvät ja vahvistuvat kaikilla? Miten elää tietoisena siitä, että ennenaikainen kuolema on edessä?

Luin heinäkuun alussa Iltalehdestä artikkelin, joka oli otsikoitu: ”Miksi meidän isä kuolee?” Otsikossa todettiin myös, että Laakson perhe on matkalla kohti väistämätöntä menetystä. Perheen isä oli sairastunut vuonna 2009 syöpään, joka ei enää vuonna 2015 reagoinut hoitoihin. Sen jälkeen isän sairaus oli määritellyt perheen arjen. Laakson perheessä on 10- ja 13-vuotiaat pojat, joiden kasvua ja tulevaisuutta ilman isän mallia äiti pohdiskeli.

Perheen äiti oli päättänyt tehdä kirjan, johon hän kokoaa lapsena isänsä menettäneiden miesten tarinoita. Olin yhteydessä äitiin ja kysyin, miten voisin kertoa oman tarinani. Pohdin, että ehkä oma erilainen tarinani voisi auttaa poikia näkemään oman tilanteensa vähän valoisammin.

Olin 13-vuotias, kun isäni kuoli juuri 40 vuotta täytettyään äkillisesti sydäninfarktiin. Veljeni oli 6-vuotias. Nyt lääkärinä tiedän, että isälläni oli ollut sepelvaltimotautiin sopivia oireita ja patologin mukaan yksi aiemmin sairastettu infarktikin. Pyörämatkamme Kuhmoisiin oli jäänyt silloin kesken Vatialan mäessä ja jatkoimme siitä bussilla. Ehkä ymmärsin alitajuisesti tilanteen vakavuuden, koska muistan lapsuudestani kuoleman- ja vanhemman menettämisen pelon.

Minulle jäi isän malli, mutta minulla – veljestäni puhumattakaan – ei ollut mahdollisuutta kasvaa isän kanssa ja keskustella hänen kanssaan murrosiän kuohuissa ja aikuisuuden kynnyksellä. Solmion solmimisen, kun sen aika tuli, opettelin tietosanakirjasta. Moni muukin taito ja asia jäi aikuisuudessa itse opittavaksi.

Jos isäni ei olisi kuollut, minun elämänkulkuni olisi varmasti ollut toisenlainen.

Isän ikävä ei koskaan katoa. Se iskee joskus voimakkaana. Tunnen sen jotenkin erityisenä haavoittuvuutena ja herkkyytenä, joka vaikuttaa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Jos isäni ei olisi kuollut, minun elämänkulkuni olisi varmasti ollut toisenlainen. Miksi hän lähti niin yllättäen?

Vanhemman sairastuessa parantumattomaan syöpään koko perhe käy läpi valtavan ison ja monisyisen tunnekuohun. Kuolemaankin voi ja siihen pitää valmistautua. Vaikka tilanne tuntuu lohduttomalta, on perheellä kuitenkin mahdollisuus käydä asiaa läpi yhdessä. Siinä ulkopuolisen antama tuki on usein hyväksi. Pohjois-Savon ja Pirkanmaan syöpäyhdistykset käynnistävät Syöpäsäätiön tuella hankkeen, jonka tavoitteena on tunnistaa tällaisten perheiden tarpeet ja toiveet ja yhdessä heidän kanssaan kehittää juuri oikeanlaista tukea.

Ville Laakso menehtyi 9. heinäkuuta. Olen iloinen, että perhe saattoi valmistautua siihen yhdessä.