Siirry suoraan sisältöön

Me tarvitsemme isoja unelmia

Lassi Kurkijärvi

Lassi Kurkijärvi

Mitään merkittävää ei ole syntynyt ilman rohkeutta ottaa riskiä. Ison unelman sanominen ääneen ja vallitsevien käsitysten haastaminen vaatii maineen, rahan tai ainakin oman uskottavuuden laittamista vaakalaudalle.

Siksi olen Syöpäsäätiön juhlavuoden alkaessa pohtinut sitä uskallusta, millä seitsemänkymmentä vuotta sitten perustettu säätiö lähti liikkeelle. Aikana, jolloin vain alle kolmannes syöpään sairastuneista selviytyi, iskulause “syöpä voidaan voittaa” tuntui varmasti yltiöoptimistiselta tai kenties jopa naiivilta.

Väitän kuitenkin, että Syöpäsäätiön – ja monen muun maatamme tai maailmaa muuttaneen organisaation – menestyksen takana on nimenomaan rohkeus maalata kanssaihmisille riittävän iso visio paremmasta elämästä, jonka matkaan on liki humalluttavaa lähteä. Kuten kirjailija Susan Sontag sanoo: – Rohkeus inspiroi yhteisöjä, koska se on yhtä tarttuvaa kuin pelko.

Mutta miksi emme sitten uskalla unelmoida isosti, jos useimmat meistä janoavat pelon sijaan ajatusta siitä, että asiat voisivat olla paremmin? Yhteiskunta, joka korostaa järkeä ja pyrkii riskien minimointiin, luo helposti tilanteen, missä ajatukset on helpompi ampua alas kuin lähteä tavoittelemaan jotain epävarmaa unelmaa.

Vuonna 1948 ei ollut mahdollista laatia tarkkaa suunnitelmaa syövän voittamisesta, vaan tie löytyi askel kerrallaan samalla kun säätiö aloitti toimintansa. Vasta kun katsoo taaksepäin historiaa ja nykyisiä tuloksia – jo kaksi kolmesta parantuu syövästä – kuljettu matka näyttääkin järkevältä polulta, jolla kuljettiin suunnitelmien mukaisesti.

Tästä peräpeiliin katsomisesta syntyvästä illuusiosta syntyy pelottava harhakuva, joka lamaannuttaa niin monet ihmiset kuin liikeyrityksetkin. Kun menestykseen tai ainakin siedettävään nykyhetkeen johtanut historia piirtyy jälkikäteen järkevien valintojen sarjaksi, unohdamme, että suuri osa päätöksistämme ovat sisältäneet riskejä ja niistä olisi voinut seurata aivan eri lopputuloksia.

Siksi ajaudumme helposti tilanteeseen, jossa emme uskalla lähteä epävarmalle tielle kohti isoja unelmia, vaan tyydymme jäämään nykytilanteen vangiksi. Iso unelma ei kuitenkaan vaadi kuin rohkeutta avata suunsa.

Kun sanomme ääneen, että syöpä voidaan voittaa, alamme katsoa sitä uusin silmin. Se, mikä oli ennen vain pelottavaa, onkin yht’äkkiä jotakin, jota voimme käydä haastamaan. Kaukaisuudessa siintävä haavekuva nimittäin antaa suunnan, josta alammekin löytää toteutettavia pieniä askeleita kerrallaan. Syöpäsäätiön ensimmäisen keräyksen avulla voitiin perustaa ensimmäinen syöpäpoliklinikka Helsinkiin ja aloittaa sädehoito Turussa. Tätä askelta seurasi taas seuraava. Ja seuraava. Oli lähdetty matkaan kohti sinänsä mahdottomalta tuntuvaa tavoitetta.

Seuraavan kerran kun koet, että ystäväsi tai kollegasi esittää ylioptimistiselta tai naiivilta tuntuvan unelman, kokeile improvisaatioteatterin perussääntöä. Sen sijaan että sanoisit “kyllä, mutta…” jatkakin ajatusta sanomalla “kyllä, ja…”

Uuden rakentaminen on vaikeampi polku kuin nykyisessä pitäytyminen. Rohkeus ottaa riski tarkoittaa nimenomaan sitä, että likoon laitettu raha, maine tai uskottavuus voi hävitä, kun unelmat eivät toteudukaan. Epäonnistuminen on kivuliasta.

Houstonin yliopiston tutkija Brené Brown sanoo kuitenkin, että onnellinen ihminen on se, joka uskaltaa astua kohti epämukavuutta ja haavoittuvuutta tietäen että “jos olemme tarpeeksi usein tarpeeksi rohkeita, me myös epäonnistumme. Se on haavoittuvuuden tiedettä.”

Vain sillä tiellä odottavat nimittäin ne merkittävät asiat, jotka muuttavat maailmaa paremmaksi. Kun seitsemänkymmenen vuoden kuluttua katsomme taaksepäin nyt alkanutta Suomen tärkein apuraha – kampanjaa, näemme vain siitä syntyneet onnistumiset, mutta juuri nyt tarvitsemme taas rohkeutta uskaltaa ja ottaa riskejä.