Ihminen tarvitsee muutakin kuin pelkkää tehokkuutta

Lassi Kurkijärvi

Lassi Kurkijärvi

Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle, kuuluu klisee – mutta moni sanonta on ansainnut paikkansa olemalla totta. Matkustin vuoden alussa Etelä-Afrikkaan, joka luonnonkauneutensa ja upean kulttuurinsa lisäksi kamppailee vaikean historiansa kanssa. Osa ennen sorretusta mustasta väestöstä asuu yhä slummeissa, joissa toteutuvat hädin tuskin perusedellytykset ihmisarvoiseen elämään, jos asiaa katsotaan materiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Kun vierailin slummissa vapaaehtoistyötä tekevän oppaan kanssa, näin taas paljon siitä, ettei hyvinvointia voi mitata vain materiaalisen rikkauden näkökulmasta. Ja monet alueen asukkaista, jotka olivat koulutuksen ja työn kautta vaurastuneet, päätyivät rakentamaan itselleen paremman talon slummiin, jotta he säilyivät osana yhteisöään ja kotiseutuaan.

Opas sanoi, että kyse on siitä missä ihminen tulee nähdyksi – jokainen meistä haluaa, että meidät huomataan, että olemme osa jotain itseämme suurempaa. On vaikea lähteä sieltä, missä tuntee että muut välittävät.

Matkalla mieleeni tuli mieleen tuore tutkimus eri maissa asuvien nuorten optimistisista ajatuksista tulevaisuudestaan. Nigeriassa tai Keniassa kasvavista nuorista yli 94 prosenttia suhtautuivat tulevaisuuteen valoisasti, kun melkein puolet ruotsalaisista olivat pessimistisiä. Mitä olemme menettäneet tai menettämässä Pohjolassa?

Pohjoismaisissa tutkimuksissa korostuu jatkuvasti entistä enemmän yleinen kokemus siitä, että ympärillä oleva ihmisten verkosto on ohentunut ja kokemusta yhteisöstä ei ole. Jo kymmenen vuotta sitten tanskalaiset tutkijat havaitsivat, kuinka nuoret syöpäpotilaat joutuivat hoitoon syövän lisäksi masennuksen takia huomattavasti ikätovereitaan enemmän.

Yleisin syy masennukseen oli yksinäisyyden kokemus. Vaikeat hoidot ja pelot elämän päättymisestä aivan liian aikaisin ovat liki mahdoton paikka kenelle tahansa, mutta usein nuoret joutuvat katkaisemaan samaan aikaan yhteyksiään kotiseutuunsa ja kohtaamaan sairastumisen yksin. Sairaalasta saa lääkkeet, mutta ei tukea.

Tänä vuonna Syöpäjärjestöjen järjestöpäivillä Kuopiossa kunniavieraana ollut Chris Donkin pysäytti ajattelemaan, mitä syöpään sairastunut todella tarvitsee loistavien hoitojen lisäksi. Tanskan Syöpäyhdistyksen edustajana hän kertoi, miten heidän tavoitteensa on rakentaa jokaisen merkittävän sairaalan viereen neuvontakeskus. Keskuksien arkkitehtuurin tavoitteena olisi luoda ympäristöjä, joissa potilaat kokisivat olonsa tervetulleiksi ja heidän mielensä voisi levätä raskaiden kokemuksien jälkeen. Erityisesti tärkeintä on, että välittömästi lääkärin kohtaamisen tai poliklinikkahoitojen jälkeen potilaat pääsisivät keskustelemaan tukihenkilöiden kanssa ja kokemaan, etteivät ole yksin kamppailunsa kanssa.

Kun sote-uudistuksen ääressä puhumme paljon tehokkuudesta, unohdamme myös tutkimustiedon valossa entistä tärkeämmän aiheen: millainen on potilaan kokemus heidän hoitonsa kokonaisuudesta? Psykososiaalinen tuki eli potilaan kokonaishyvinvoinnin huomioiminen ja avun tarjoaminen myös arjen haasteisiin, taloudelliseen selviämiseen sekä henkiseen selviytymiseen on osoittautunut monesti lääkehoitojen inkrementaalista parantamista tehokkaammaksi menetelmäksi kohti parempia hoitotuloksia.

Potilasjärjestöiltä täytyy löytyä rohkeutta vaatia, ettei Suomi tarjoa veronmaksajilleen ainostaan maailman parhaisiin kuuluvaa lääketieteellistä hoitoa, vaan että sen rinnalla potilaat saavat tarvitsemansa tuen siinä miten selvitä vaativien hoitojen keskellä. Ihmisinä me tarvitsemme tunnetta siitä, että kuulumme osaksi isompaa joukkoa, että emme ole yksin vaikeuksiemme kanssa.

Ehkä siinä voisimme kohottaa myös suomalaisina keskinäistä optimismiamme, ja uskoa entistä enemmän, että vaikeuksista nousemme vielä parempaan tulevaisuuteen, on kyse terveydestä tai yhteiskuntamme yhteisistä haasteista.