Siirry suoraan sisältöön

”Murehtiminen ja jossittelu eivät terveyttä edistä”

Leena Mallat

Leena Mallat

Yritän pitää mielessäni Kaarlo Kramsun runonsäkeet Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki aina kun mielen perukoilta pulpahtaa kitkeriä ajatuksia omasta terveydestä. Niin käy silloin tällöin nyt, kun syöpään sairastumisesta ja hoidoista on jo aikaa.

Luulen, että moni hoitojen jälkeen takaisin elämään selvinnyt kuten minäkin, on ensin kiitollinen. Pienet murheet eivät heiluta, saa sataa vettä ihan rauhassa. Elämä on kuin alkukesän aamu, täynnä valoa, linnunlaulua ja kymmeniä erilaisia vihreän sävyjä. Kun aika kuluu kaikki vihreät alkavat näyttää samanlaisilta, arki normalisoituu. Silloin ei aina muista, miten tiukasta paikasta on selvinnyt. Näin etenkin jos on käynyt niin hyvin, ettei syöpä ei ole jättänyt kroppaan näkyviä, elämää hankaloittavia saatikka kivuliaita muutoksia, jotka jatkuvasti muistuttaisivat sairaudesta.

Eteenpäinmeno kuuluu kaiketi ihmisluonteeseen. Tunteiden haalistuminen ja kyky siirtää tapahtunutta muistoihin auttavat meitä toipumaan sairauksien lisäksi myös monista muista kriiseistä. Siihen vaikuttavat myös perusluonne sekä omat fyysiset ja psyykkiset voimavarat.

Minulla on poisleikatun rinnan tilalla plastiikkakirurgin muotoilema lähes entisen veroinen rinta. Monestikaan en muista, että se ei ole alkuperäinen eikä se estä minua esimerkiksi ottamasta suihkua uimahallissa muiden silmissä. Vaikka kasvain rinnassa oli iso, syöpä ei ollut levinnyt imusolmukkeisiin, joten säästyin monia naisia vaivaavista käsivarsien turvotuksista haittoineen.

Lymfooma ja sen poistamiseen tarvittavat tuhdit solunsalpaajat sen sijaan koettelivat etenkin keuhkoja ja sydäntä. Osa haitoista parani, osa jäi pysyviksi. Hankalin seuraus on ollut eteisvärinä, joka on vuosien kuluessa ärhäköitynyt ja vaatinut lääkityksen ja rytminsiirtojen lisäksi myös katetriablaation, joka on toistaiseksi normalisoinut rytmit ja myös elämän.

Pahimmassa vaiheessa ennen katetriablaatiota koti- ja sairaalasängyissä oli vaikea torjua mielestä ajatusta, että tältä olisin ehkä välttynyt jos en olisi sairastunut lymfoomaan tai se olisi löydetty aikaisemmin ennen kuin se ehti kasvaa isoksi möykyksi keuhkojen ja sydämen väliin.

Eteenpäinmeno kuuluu kaiketi ihmisluonteeseen.

En tietenkään voi tietää, olisiko terveyteni ilman syöpään sairastumista ollut jotenkin toisenlaista. Eteisvärinän olisin saanut todennäköisesti vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, onhan se varsin yleistä iäkkäillä naisilla. Sama pätee myös sepelvaltimotautiin, johon sairastumisen riskiä saamani tuhdit solusalpaajat ovat ehkä lisänneet.

Jossittelun aiheita riittää: molemmat sairastamani syövät voivat uusia. Sairastamani syövät ja niiden hoidot eivät ole poistaneet tai edes pienentäneet todennäköisyyttä sairastua taas eri syöpään kuten vaikkapa leukemiaan.

Onneksi saan jossittelut useimmiten pysäytettyä palauttamalla mieleen alkuperäisen jos-tilanteen: Jos hoidot olisi aloitettu vähän myöhemmin tai ne eivät olisi tehonneet, olisin nyt kuollut. Voi sitä paitsi olla niinkin, että syöpä on opettanut minut pitämään parempaa huolta itsestäni ja parantuminen vahvistanut elämänvoimaani niin, että saatan välttää tai ainakin siirtää myöhempään joitain terveyshuolia. Vaikkei Kaarlo Kramsu 1800-luvulla syöpäpotilaista mitään tiennytkään, hänen runonsa päätelmän voi uskoa: murehtiminen ja jossittelu eivät terveyttä edistä.