Ikävä ihmisiä

Kuvitelma, että vanhuuseläkkeellä ollessa on aikaa vaikka mihin, on harha. Kun laskee mahdollisia vuosia eteenpäin tietää, ettei niitä ole edessä loputtomasti, ei vaikka eläisi Suomen vanhimmaksi. Jos elinikää olisikin jäljellä kymmeniä vuosia, on realismia olettaa, ettei niistä kaikista pysty nauttimaan täysin terveenä ja toimintakykyisenä. Todennäköisesti jotain kremppoja tulee, elimistö haurastuu ja voimat vähenevät. Myöskään muiden perheenjäsenien kuten puolison elämäntilanteiden muutoksia ei voi ennustaa, vaikka nekin tulevat vaikuttamaan omaan elämään.

Eläkeläiselämän iloihin on kuulunut mahdollisuus tavata ystäviä ja sukulaisia, harrastaa ryhmäliikuntaa, käydä teatterissa tai elokuvissa, kuka mistäkin on kiinnostunut. Kuulun sairauksieni puolesta riskiryhmään, joten joudun välttämään tilaisuuksia ja harrastuksia, joita minua terveemmät voivat edelleen sisällyttää arkeensa maskien ja turvavälien avulla. Korvaavia, turvallisia liikunta- ja virkistäytymismuotoja on toki löytynyt ja onneksi iloja sekä huolia jakamassa on puoliso.
Etenkin ensimmäisinä kuukausina eristäytyminen lapsista oli kaikkein raskainta, vaikka puhelin ja netti eroa lievittivätkin.

Omat vanhempani ovat kuolleet, mutta tunnen suurta myötätuntoa niin vanhoista vanhemmistaan huolehtivia kuin heidän huollettaviaankin kohtaan. Eristäminen tai eristäytyminen on niin yksinäisyyteen pakotettuna kuin yksinäisenäkin hirveän raskasta. Vanhana elämänpiiri on jo muutoinkin kaventunut, kun sukulaisten ja ystävien joukko on harventunut.

Niinpä jäljelle jääneet ovat sitäkin tärkeämpiä. Lähipiiristäni enemmistö kuuluu riskiryhmiin, joten merkkipäiväjuhlat ja yhteiset kahvittelut on pitänyt siirtää hamaan tulevaisuuteen. Voisi ajatella, että kun kaikki elämme hyvin varovaisesti, voimme tavata sentään toisiamme. Huolettomuuteen ei ole kuitenkaan varaa, sillä yksi jonottaa sydänleikkaukseen ja kolme on syöpähoidoissa, on diabetes- ja sydänvaivoja. Puhelimessa puhuminen ja Zoom-kutsut toki auttavat, mutta ne ovat ihan eri asia kuin nenäkkäin istuminen, jolloin sävyt ja ilmeet syventävät keskustelua.

Korona-ajatuksista synkintä, kuolemaa, mietin etenkin keväällä, kun oli paljon kysymyksiä, muttei vielä tietoa. On pelottava ajatus, ettei olisi mahdollisuutta sanoa jäähyväisiä kuolevalle, oli tämä sitten sukulainen tai ystävä. Tiedän, että saattohoitovaiheessa jäähyväiset pääsee jättämään korona-aikanakin, mutta oletan sen koskevan vain lähiomaisia.

Entä jos itse sairastun vakavasti? Ketä saan tavata? Kun jouduin sairaalaan toisen kerran syövän vuoksi ja luulin kuolevani muutamassa viikossa, en miettinyt mennyttä elämää, vaan sitä etten pääsisi tanssimaan tyttäreni häitä. Surin kaikkia niitä yhteisiä hetkiä, jotka minulta jäisi kokematta läheisteni kanssa.

Eläkeläiselämän tukipilareita ovat rakkaat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät, kaikki yhteisesti koettava, arki ja juhla. Näitä pilareita toisten ihmisten pakollinen välttäminen ja tapaamisrajoitukset nyt nakertavat.