”You were the first.” Nämä Leedsin yliopiston professorin Peter Selbyn Roomassa vuonna 2016 minulle lausumat sanat saivat melkein sydämeni pysähtymään, kun yhdessä silmänräpäyksessä oivalsin jotain tekemäni tutkimustyön merkityksestä. Keskustelumme varsinainen aihe koski eurooppalaisten syöpäjärjestöjen yhteistyötä, mutta sitten innostuimme puhumaan syövänhoidon kehittämisestä ja hänen omista tutkimusteemoistaan. Hänen tutkimusaiheensa kuulosti hyvin tutulta ja kainosti ehdotin, että hänen ehkä kannattaisi tutustua 1989 BMJ:ssä (vuoteen 1988 British Medical Journal) julkaisemaani artikkeliin ”Do treatment protocols improve end results: A study on survival of patients with multiple myeloma in Finland”. Selby vastasi, että tottahan hän tuntee minun tutkimukseni ja että minä olin ensimmäisiä, jotka julkaisivat tieteellisen tutkimuksen systemaattisten hoito-ohjelmien vaikutuksesta hoidon tuloksiin koko väestössä. Tutkimusideani syntyi aikanaan keskustelussa hematologian professorin Ilmari Palvan kanssa. Suomessa oli tehty kliininen koe myelooman hoidosta, ja siihen olivat osallistuneet vain tietyt sairaanhoitopiirit. Tutkimuksemme ideana oli verrata kaikkien myeloomapotilaiden eloonjäämistä eri alueilla. Niissä sairaanhoitopiireissä, joissa kliininen koe oli toteutettu, hoitotulokset olivat kauttaaltaan parempia kuin niissä piireissä, joissa sitä ei ollut tehty. Eloonjäämisen alueellisten erojen taustalla on monia tekijöitä – myös satunnaisvaihtelu. Väitöskirjani osajulkaisuissa tarkastelin satunnaisvaihtelun ja eräiden systemaattisten tekijöiden merkitystä alueellisen elossaololukuvaihtelun selittämisessä. Myöhemmin alueelliset elossaololuvut on otettu rohkeasti osaksi Syöpärekisterin tavanomaista tilastoraportointia. Syöpärekisterin tietoja voidaan käyttää monipuolisesti syövän riskitekijöitä ja terveydenhuollon toimintaa koskevaan tutkimukseen. On kuitenkin tärkeätä tuntea aineiston rajoitukset. Suomessa on esimerkiksi paljon tietoa siitä, että väestöryhmien välillä on eroja eri syöpien elossaololuvuissa, mutta näiden erojen syistä on vaikea päästä selville pelkän rekisteritiedon avulla. Erilaisten rekisteritietojen yhdistelyllä on mahdollista edetä selvästi pidemmälle, mutta siinäkin tulevat rajat vastaan. Edellä kuvaamani BMJ:ssä julkaistu tutkimus osoitti, että kaikkea käytettävissä olevaa informaatiota terveydenhuollon toiminnasta ja sen puitteissa tehdystä tutkimuksesta voidaan oivaltavalla tavalla hyödyntää rekisteritutkimusta tehtäessä. Ja tutkijalle palaute omien julkaisujen merkityksestä saattaa tulla vasta yli 25 vuoden jälkeen.
