Siirry suoraan sisältöön

Ajatus kuolemasta herättää pelottavaa yksinäisyyden kokemusta

Iiris Pelkonen

Iiris Pelkonen

Syöpään sairastuessa pelko kuolemasta voi iskeä vahvana vasten kasvoja. Elämän rajallisuus piirtää voimakkaita viivoja sekä lähelle että tulevaisuuteen. Käsitys ajasta muuttuu, vaikka minuutit ja vuorokaudet ovat yhtä pitkiä kuin ennenkin. Se kaikki mistä voi olla enää varma, on kiinnitetty tähän hetkeen.

Tutkin asiakkaideni kanssa kuolemaan liittyviä ajatuksia ja pelkoja. Saatan kysyä asiakkailtani: ”Mikä kuolemassa on sinulle kaikkein pelottavinta?” Tätä kysymystä esittäessäni jäämme kuitenkin usein ilman tyhjentäviä vastauksia. Kuolemaan liittyvien tunteiden ja kokemusten sanoittaminen voi tuntua kuin uuden kielen opettelulta, jossa sanat jäävät löytymättä ja yhteyden rakentaminen omiin kokemuksiin sanojen avulla kokematta. Näitä sanoittamattomia tunteita onkin lupa tarkastella ja löytää myös muilla kuin sanallisilla keinoilla, esimerkiksi musiikin ja kirjallisuuden avulla.

Sanonta ”synnymme ja kuolemme yksin” kuvaa, miten väistämätön osa eksistentiaalinen yksinjääminen on elämän kriisikohdissa ja kuoleman edessä. Arjessamme olemme usein työtovereidemme, ystäviemme tai perheidemme ympäröiminä tai tavoitamme heidät, jos niin haluamme. Kuoleman edessä meistä kenelläkään ei ole mahdollisuutta kutsua läheistämme mukaamme omalle matkalle, joka voi herättää hätää ja turvattomuutta sekä kauhua: ”Miten tulen selviytymään, mitä minulle tulee tapahtumaan.”

Ahdistava yksinäisyyden tunne

Voi tuntua hetken helpommalta, kun päättää haudata kuolemaan liittyvät ajatukset jatkuvaan tekemiseen tai vakuuttamalla itseään: ”Kyllähän minä tästä selviän” tai ”Hoidotkin on onneksi keksitty”. Iltaisin päivän hiljentyessä ja unen tuloa odotellessa ahdistus voi kuitenkin saapua kutsumatta. Nukahtaminen on vaikeaa ja rintakehällä velloo painava tunne. Alkoholi tai jokin muu itseä turruttava tapa voi tulla salakavalasti keinoksi taltuttaa tätä ikävältä tuntuvaa ahdistusta.

Tuon ahdistuksen ja pelon synnyttämänä kasvualustana voi olla pelko yksinäisyydestä, kokemus yksinjäämisen tilasta. Tässä kokemuksessa ei ole välttämättä kysymys siitä, että kokee olevansa sosiaalisesti yksin, vaan enemmänkin olemisen tilasta, jossa yksinäisyys tuntuu välitilalta itsen ja ympäröivän maailman välillä. Tämä tila, eksistentiaalinen yksinäisyys, vahvistuu usein elämän kriiseissä – se on meille kaikille erottamaton osa ihmisyyttä. Toisinaan yksinäisyys voi virittäytyä niin, ettei itse edes tavoita, mikä tätä kokemusta kutsuu esiin.

Yksinäisyyden tunnetta ihmisten ympäröimänä

Yksinäisyyden kokemus voi olla läsnä, vaikka olisimme toisten seurassa ja saisimme heiltä kaipaamaamme lohdutusta sekä turvaa. Kokemus ei ole yhteydessä siihenkään, miten lähellä ajattelemme kuoleman olevan. Pitkässä parisuhteessa elävät saattavat kokea tätä samaa eksistentiaalista yksinäisyyttä puolison sairauden aikana. Ajatus yksinjäämisestä puolison kuoleman jälkeen voi tuntua turvattomalta ja yksinäiseltä. Yksinjäämisen myötä mielessä herää kysymyksiä: “Mitä kaikkea olen, kun rakkaani on lähtenyt?”

Sairauden aikana energia ja voimavarat riittävät ehkä juuri ja juuri huomisen päivän ajattelemiseen. Mitään muuta ei oikeastaan uskalla ajatella, sillä kaikki tuntuu pelottavalta ja niin kovin epävarmalta. Syöpään sairastunut tai sairastuneen läheinen haluaa olla usein kuormittamatta läheisiään omilla kuolemaan liittyvillä pohdinnoillaan. Ajatus, ”heillä on muutenkin riittävästi huolta”, saattaa kuulostaa tutulta ja siinä kohtaa läheisiä kohtaan oikeudenmukaiselta. Tältä yksinäisyyden pelolta on suojattava itsensä ja samalla salattava sitä myös toisilta.

Kivuliaasta kokemuksesta huolimatta nämä tunteet ovat ymmärrettäviä ja elämään kuuluvia. Tämän pelottavan yksinäisyyden tilalle on mahdollista löytää levollisuutta ja myötätuntoa esimerkiksi luonnon, kirjoittamisen tai terapeuttisen työskentelyn avulla. Eksistentiaalisen yksinäisyyden myötä on mahdollisuus parhaimmillaan tutkia omaa olemassaoloa, oman elämän tarkoitusta ja antaa näin tilaa omalle sisäiselle kasvulle. Yksinäisyyden kokemuksesta ei sinänsä tarvitse päästä eroon, se voi olla myös voimavarana elämässä. Se vie meidät kaikki kohtaamaan kaksi elämän tärkeintä kysymystä: mistä elämässäni on oikeastaan kyse ja miten minun pitäisi käyttää saamaani vapautta?