Kuukauden neuvontahoitaja: Minna Tani

Esittelemme Kuukauden neuvontahoitaja -juttusarjassamme Syöpäjärjestöjen neuvontahoitajia ja heidän työtään. Neuvontapalvelun hoitajat antavat tietoa ja tukea syöpäpotilaille ja heidän läheisilleen sairauden eri vaiheissa. Tällä kertaa esittelyvuorossa on Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen neuvontahoitaja Minna Tani.

Kuka olet ja mitä tehtävääsi kuuluu? 

Olen Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen sairaanhoitaja Minna Tani. Työhöni kuuluu neuvontahoitajan työ eli tuen antaminen syöpään sairastuneille ja heidän läheisilleen. Puolet työajastani kuluu saattohoitopotilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Meillä täällä Kymenlaakson Syöpäyhdistyksessä on vain kaksi hoitajaa, joten olemme oikeastaan jokapaikanhöyliä, mutta syöpä liittyy aina kuitenkin jotenkin työhön.

Mihin kysymyksiin syöpäpotilaat tai läheiset hakevat lisätietoa Syöpäjärjestöjen neuvontapalveluista?

Kysymyksiä on laidasta laitaan, mutta vastaan paljon kuolemisen tuskaan ja kuolemiseen liittyviin kysymyksiin. Ihmiset haluavat enemmän kysyä kuolemisesta, eivät ehkä niinkään kuolemasta. Kysymykset ovat konkreettisia: Voiko luottaa siihen, että saan tarpeeksi lääkkeitä ja apua, kun kuolema lähestyy? Pääsenkö hoitoon halutessani tai voinko kuolla kotona?

Potilaiden lisäksi tapaan paljon läheisiä, sillä julkinen terveydenhuolto ei vastaa hyvin läheisten tarpeisiin silloin, kun lähiomainen kuolee. Teen kotikäyntejä, käyn sairaalan osastoilla, mutta usein etenkin läheiset haluavat tulla juttelemaan tänne toimistolle.

Mikä on haastavinta neuvontahoitajan työssä?

Ajoittain haastavinta on jatkuvan kärsimyksen näkeminen. Kun kuoleman näkee monesti läheltä, se on raskasta. Samoin riittämättömyyden tunne on välillä valtava, kun useinkaan ei voi tehdä mitään muuta kuin olla lähellä ja tukea. Tykkään kuitenkin työstäni vaikka uupuminenkin on välillä ollut lähellä. Tärkeää on se, että näkee myös sen, että moni selviää syövästä. Koen, että on suuri kunnia, että pääsen lähelle ihmisten kohtaloita ja saan olla läsnä tilanteissa, missä ihminen on aidoimmillaan.

Miten käsittelet työssäsi kohtaamia raskaista asioita?

Verkostot auttavat käsittelemään asioita, vaikka teenkin paljon työtä yksin täällä Kouvolassa. Hyvä työyhteisö ja ihanat tukihenkilöt ovat tietysti avainasemassa. On tärkeää, että muut ymmärtävät, mitä työhön kuuluu. Tietysti meillä on mahdollisuus myös työnohjaukseen, jos siihen kokee tarvetta.

Mikä on suurin ero, minkä olet sairaanhoitajana kokenut Syöpäjärjestössä verrattuna sairaanhoitajan työhön sairaalassa?

Sairaalassa työ on täysin erilaista. Meillä on mahdollisuus antaa aikaa potilaalle. Aikaa ei juuri ole sairaalassa työskennellessä.  Meillä on myös mahdollisuus kehittää omaa työtämme eri tavalla kuin sairaalassa. Työ täällä on erittäin laaja-alaista, esimerkiksi viime viikolla olin ensin pitämässä luentoa luomista ja niiden tarkkailusta, sen jälkeen menin tapaamaan kuolevaa potilasta sairaalaan ja sieltä taas jatkoin vierailulle surukotiin.

Pidän siitä, että meillä on vapaus tehdä työtä omalla tavalla ja että minulla on aikaa oikeasti kohdata ihminen. Omaisillekin paras ohje on se, että kuolevalle omaiselle riittää, että on läsnä juuri sillä itselle luontaisella tavalla.

Yllättävän paljon sairastunutta auttaa se, että on joku, jolla on aikaa ja joka kestää kuunnella häntä. Ammattilaisille usein puretaan ne pahimmat pelot, joista ei haluta kertoa läheisille.  Monesti pelot pienenee kun niistä puhuu ja ne jakaa. Tavallaan otamme hetkeksi potilaan taakan kannettavaksi.  Monesti ihmettelen itsekin, miten pitkälle se riittää.

Mikä on parasta työssäsi?

Parasta on se, että voi olla avuksi siinä yhdessä ihmisen elämän vaikeimmassa kohdassa. Ei kuoleman kohtaaminen tietenkään tuo koskaan hyvää mieltä, mutta se, että voin jollakin tapaa olla avuksi ja hyödyksi, se on se tämän työn suola.

Mitä teet vapaa-aikana?

Voisin sanoa, että kun on rankka työ, pitää olla myös rankat huvit. Minulla on kotona viisi hevosta, kolme lammasta, koiria ja minipossuja. Työ on opettanut, että unelmista tulee pitää kiinni ja niiden eteen kannattaa nähdä vaivaa. Siksi olen uskaltanut muuttaa maaseudulle, omaan hullunkurilaamme. Kun tästä elämästä ei voi tietää, pitää tehdä sitä mitä unelmoi. Siitä saa myös voimaa.