Siirry suoraan sisältöön

Lapsen syöpä ja parisuhde

Laura Huuskonen

Laura Huuskonen

Me kaksi perustimme kodin. Me kaksi sanoimme tahdon. Lupasimme mennä yhdessä ne myötä- ja vastamäet. Ne totisesti vuosien saatossa koettiinkin.

Ei yhdessäoloa punnita pelkästään onnellisten päivien määrässä. Kahden ihmisen liitto punnitaan äärimmilleen silloin, kun on ne vaikeimmat ajat. Silloin kun joustetaan, venytään, niellään, kestetään, valvotaan, surraan, menetetään, itketään yhdessä ja erikseen, tuetaan ja jälleenrakennetaan. Seisotaan siinä rinnalla, kun toisen tarvitsee ottaa tukea.

Me tuskin koskaan tulemme ratsastamaan valkoisella ratsulla aamunkoittoon. Meillä viedään roskapusseja ja pestään pyykkiä. Meillä pedataan sänkyjä ja imuroidaan. Tämä on meidän koti, meidän perhe ja meille tärkeä tuiki tavallinen arki, meidän kivijalkamme.

Kun kuka tahansa perheenjäsen sairastuu, herää paljon kysymyksiä. Miten tästä selviydymme, on yksi tärkeimmistä. Se, että puhutaan, kuunnellaan toista ja ollaan lähekkäin, nousee mitä suurimpaan arvoon ja vahvistaa tunnetta siitä, että olemme tässäkin elämän kohdassa yhdessä. Arjen rutiineista, ja siitä, että vaikeassakin tilanteessa on lupa myös nauraa yhdessä, on syytä pitää kiinni. Nämä luovat turvaa ja toivoa tilanteessa, jossa molempia koetellaan. Kun pyrimme kriisissäkin turvaamaan toiseen, tulee parisuhteesta voimavara, johon tukeutua, kun omat voimat hiipuvat.

Jokainen selviytyy kriisistä omalla tavallaan

Perhettämme äärimmäisesti koettelevien tapahtumien jälkeen olimme toisistamme kaukana kuin pohjoisnapa ja etelänapa. Silti kuljimme samaan suuntaan, välissämme maapallon kokoinen välimatka. Sen ei ollut silloin väliä. Halusimme molemmat varmasti niin, olla ihan hiljaa omissa oloissaan. Kumpikaan ei halunnut eikä vaatinut mitään erityistä. Sen aika ei ollut silloin. Minä kävelin ja mietin, hän rakensi puuvajan. Kumpikaan ei juuri silloin ollut valmis kohtaamaan tosiasioita. Helpotti, että molemmat halusivat asioiden käsittelyyn yhtä aikaa rauhan. Ei ollut vielä rohkeutta kohdata tapahtuneita asioita eikä todellisuutta. Vasta sitten myöhemmin, kun voimia oli taas kerätty tahoillamme tarpeeksi kasaan. Ajattelun tauon antaminen toiselle oli ehkä viisain tekomme ikinä.

Me olimme me ja kukaan ei tiennyt mitä meidän välillä on. Se oli meidän ikioma asia, eikä meillä muuhun olisi ollut voimiakaan, kiiltokuvamaiseen esittämiseen ainakaan. Se oli meidän yksityinen asia, eikä meillä ollut tarvetta sitä maailmalle huudella. Vain me tiesimme ja se oli tärkein. Me riitimme toisillemme.

Toisen vierellä on pysytty. Toisen viereltä ei ole väistytty. Ehkä ymmärrys siitä, että olemme samassa liemessä, on antanut voimia puhaltaa yhteiseen hiileen.

On tärkeää pitää kiinni niistä asioista ja ihmisistä, jotka antavat voimia, toivoa ja iloa. Yhtä lailla itseltä kuin kumppanilta olisi hyvä kysyä, mitä tarvitset tässä tilanteessa. Oikeita tai vääriä vastauksia selviytymiseen ei ole. Toiset meistä kaipaavat kovasti puhekumppania, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan, toiset yksinäisiä metsälenkkejä, joiden aikana saada ajatuksensa järjestykseen. Sairaus voi järkyttää turvallisuuden tunnettamme ja heittää meidät epävarmuuteen tavalla, jonka käsittely vaatii aikaa. Kun ymmärrämme, ettei kumppanin tapa käsitellä asioita ole välttämättä sama kuin omani, on helpompi olla myötätuntoinen niin itseä kuin kumppania kohtaan. Sairaus herättää moninaisia, hankalia ja ristiriitaisiakin tunteita, joiden jakaminen kumppanille on avainasemassa läheisyyden, ymmärryksen ja myötätunnon kokemisen kannalta.

Keitä olemme tämän jälkeen?

Minä en muista kuka olin ennen esikoiseni sairastumista. En tiedä kuka olin, kun lapseni sairasti ja minä katselin vierestä osamaatta olla muuta kuin äiti. Ehkä olin se sama kuin aiemminkin.

Minä en muista millainen olin ennen lapseni kuolemaa. En ainakaan samanlainen kuin nyt, koska osa minusta kuoli pois hänen mukanaan silloin kesäisenä aamuyönä. Osa minusta kuoli pois, mutta en tiedä mitä. Sen ainakin tiedän, etten ole enää se sama ihminen kuin ennen. Se ihminen, mitä en enää edes muista.

Mitä minun edes pitäisi olla? Olla jotain muutakin myös kuin äiti ja vaimo? Minun pitäisi olla minä itse, mutta mistä minä tiedän kuka minä olen. Miten voimme elää mieheni kanssa yhdessä, jos kumpikaan ei enää tiedä kuka on? Entä jos suhteessa ei ole enää mikään ennallaan?

Perheenjäsenen sairaus haastaa myös omaa minäkuvaamme. Roolit, joiden kautta olemme tottuneet itsemme ajattelemaan, eivät ehkä enää pädekään. En olekaan enää se kaikelta suojaava vanhempi, tai seksuaalisesti innokas kumppani. Arkeen tunkeutuu erilaisia hoitokäyntejä ja toimenpiteitä, jotka voivat pakottaa luopumaan perheen ja parisuhteen aiemmista tavoista olla yhdessä, kuten liikuntaharrastuksista tai matkoista. Ihan pienempiäkin arjen rutiineja voi joutua miettimään uudestaan, kun ei ole itsestään selvää, että ruoan laitto onnistuu kuten ennenkin tai roskien viejä onkin suurimmaksi osaksi osastolla. Uusien roolien omaksuminen vie aikaa, on hankalaa ja joskus on hyvä hakea avuksi ammattiapua. Parisuhteen kysymyksiin on saatavissa apua, eikä niitä kannata jäädä yksin pohtimaan. Kun olemme vaikeassa tilanteessa, josta pyrimme kaikin voimin selviytymään, voi joskus ajatus erosta herätä jo tilanteen herättämistä epävarmuuden tunteista ja kokemuksesta siitä, ettei tilanne omasta ponnistelusta huolimatta muutu vähemmän hankalaksi. Tällöin usein unohtuu, että myös kumppani pyrkii parhaansa mukaan pysymään pinnalla ja kamppailee samojen tunteiden kanssa.

Se aavistus minussa ja meissä, mitä nyt on, on jotain aivan uutta ja jotain kenties sitä vanhaa. Päivä päivältä tutustun itseeni ja toinen toisiimme enemmän. Olen jälleen vahva, päättäväinen ja määrätietoinen. Mutta olen myös sellainen, jollainen en haluaisi olla. En uskalla tuntea. Ehkä joskus jonain päivänä uskallamme mieheni kanssa tuntea taas rohkeasti, niin kuin joskus kauan sitten.

Kirjoituksen ovat laatineet yhdessä kolmen lapsen, kahden syöpälapsen ja yhden menehtyneen syöpälapsen äiti, vertaistukihenkilö ja kokemustoimija Taina Löytökorpi ja Parisuhdekeskus Kataja ry:n Tukea parisuhteeseen, kun perheessä on sairautta – toiminnan asiantuntija Laura Huuskonen.
Lisätietoja: Parisuhdekeskus Kataja ry:n verkkosivuilta