Mitä on toivo ja tuki elämän loppuvaiheessa?

Faktat ovat pysäyttäviä. Syöpätapausten ennakoidaan kasvavan 63 % vuosien 2021-35 välillä. Joka kymmenes syöpä todetaan yli 85-vuotiailla.

Samaan aikaan muistisairauksia sairastavien lukumäärä kasvaa voimakkaasti. Vuonna 2040 Suomessa arvioidaan olevan muistisairauksia sairastavia noin 247 000, mikäli ikäryhmittäinen sairastavuus säilyy nykyisellään. Se tarkoittaa 64 % kasvua vuoteen 2021 verrattuna.

Lisätään yhtälöön perusterveydenhuollon tämän hetkinen tila, hidas hoitoonpääsy, pula ympärivuorokautisen asumisen paikoista ja kotihoidon resurssi- ja hoitajapula, niin alamme päätyä johtopäätökseen, joka saattaa valvottaa keski-ikäisiä öisin.

• Kuka hoitaa vanhempani tai minut ikääntyessäni?
• Onko minusta omaishoitajaksi?
• Mistä saamme tukea?

Yhtälö haastaa myös tuen antajia. Ihmiset tulevat tarvitsemaan entistä enemmän sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten neuvontaa, tietoa ja tukea mutkaisella palvelupolulla suunnistaessaan. He tarvitsevat myös kuuntelevaa korvaa, ymmärtävää katsetta, aikaa ja tilaa tilanteen käsittelylle, eli psykososiaalista tukea, tukihenkilöitä ja vertaistukea.

Me joudumme ajattelemaan myös syövän hoitoa uudesta näkökulmasta. Syövänhoito notkauttaa ikääntyneen toimintakykyä syvemmin kuin esimerkiksi hyväkuntoisen, työikäisen toimintakykyä. Paras mahdollinen terveyshyöty ei aina tarkoita lisää onkologista hoitoa, vaan se voi olla hyvää oireenmukaista hoitoa.

Me tulemme tarvitsemaan paljon enemmän puhetta hauraudesta ja haavoittuvuudesta, yhteisöllisyydestä, huolenpidosta, luopumisesta, kuolemasta ja surusta. Lääkärin, potilaan ja läheisten yhteisen päätöksenteon tulisi perustua tietoon ja suostumukseen.

Totta kai tarvitaan myös puhetta rahasta ja resursseista ja niiden jakautumisesta. Millainen yhteiskunta haluamme olla? Millaisia ihmisiä haluamme olla? Kun päätökset ovat vaikeita, millaista vuoropuhelua tarvitaan, jotta päätökset olisivat yhteisiä?

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä ja olo on helposti neuvoton. Syöpäjärjestöjen näkökulmasta johtopäätös on kuitenkin kristallinkirkas: työtämme todellakin tarvitaan.

Kansallisen syöpästrategian valmistelu alkaa pian. Toivon, että siinä ikääntyneiden syöpäpotilaiden ja kroonisen syövän näkökulma on vahvasti läsnä. Miten voisimme elää mahdollisimman hyvää elämää, syövän kanssa ja syövästä huolimatta?