”Täikammalla” on järjestöjohtajan etsittävä uusia rahoituskanavia
En liene ainoa järjestöjohtaja, joka on kuunnellut uutta ministeriämme hyvin mietteliäänä. Koen järjestöihin kohdistuvat puheet ja kirjoitukset epäarvostavina, jopa vihamielisinä.
Eniten minua närkästyttää, kuinka nopeasti on unohtunut tällä hallituskaudella hallituksen periaatepäätöksenä hyväksytty kansalaisjärjestöstrategia, jossa järjestöjen nähtiin keskeisinä toimijoina edistävän demokratiaa ja osallisuutta, lisäävän luottamusta ja vahvistavan yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ja kriisinkestävyyttä.
Luulisi näillekin olevan tarvetta juuri nyt tässä epävakaassa maailman tilassa.
Strategiassa asetettiin tavoitteita järjestöjen toimintaedellytyksien parantamiseksi. Keskeiset toimet olivat: oman varainhankinnan edellytyksiä pitäisi vahvistaa, valtionavustustoiminnan ja -tapojen kehittämistä jatkaa, EU-rahoituksen saamista Suomeen tukea ja kansalais- ja vapaaehtoistoimintaan kannustaa.
Järjestöjen leimaaminen ikävillä mielikuvilla ei varsinaisesti kannusta yhteistyöhön, jolla nämä strategiset tavoitteet saavutettaisiin. Toimenpiteeksi nähdään nyt vain tiheä täikampa, jota käyttämällä saadaan siivottua avustukset tehottomilta järjestöiltä.
On ikävää, että järjestöistä puhutaan loisina, verovarojen väärinkäyttäjinä sekä järjestöjohtajia hyväpalkkaisina “hyvän puolesta puhujina pahaa vastaa”. Sanansa voi valita harkiten.
Järjestöt ovat nyt poliittinen pelinappula sekä helppo säästökohde. Isossa mittakaavassa järjestöihin kohdistuvista leikkauksista ei synny merkittävää eurojen kolinaa valtion rahapelikoneen kolikkosäiliöön. Syntyykö päätöksistä säästöjä vai kuluja?
Peräänkuulutan järjestöavustusten leikkausten vaikutusten arviointia. Millaiset seuraukset päätöksillä on yhteiskuntaan? Seurauksista kärsivät eniten kansalaiset, veronmaksajat ja erityisesti ne ihmiset, jotka usein eniten apua ja tukea tarvitsevat.
Suomesta puuttuu yhtenäinen mekanismi kansallisesta osarahoituksesta
Järjestöavustuksista puhuttaessa kannattaa muistaa, että STEA-avustukset ovat erittäin säädeltyjä avustuksia, joilla rahoitetun toiminnan avustuksen käyttöä sekä tuloksellisuutta seurataan systemaattisesti. Syöpäjärjestöjen STEA -rahoitteiset toiminnot ovat saaneet erinomaiset arvioinnit tuloksellisuudesta. Toki kehitettävääkin löytyy.
Tiukka säätely ja työläs raportointoi koskee myös EU-rahoituksia, joiden hakemiseen järjestöjä kannustetaan. EU-rahoitus on kilpailtua rahoitusta, johon liittyy hallinnollista taakkaa. EU-rahoituksissa on järjestöille potentiaalia, jos julkinen hallinto tukee kansalaisjärjestöjä nykyistä enemmän olemassa olevilla ohjauskeinoilla tai uusilla myös järjestöille tarkoitetuilla rahoituskanavilla.
Järjestöillä on kuitenkin hyvin erilaiset valmiuden EU-rahoitusten hakuun, koordinoitiin ja raportointiin. Nämä kaikki vaativat myös isoilta järjestöiltä, kuten Syöpäjärjestöiltä, merkittäviä hallinnollisia investointeja ja osaamista.
Vaikka järjestöillä on selkeä halu hakea EU-rahoitusta, osaaminen, resurssit ja erityisesti vaadittavat omarahoitusosuudet muodostuvat keskeisiksi esteiksi. Tämä asettaa kansalaisjärjestöt, erityisesti pienet yhdistykset, hankerahoituksen hakemisessa eriarvoiseen asemaan kuntien, hyvinvointialueiden, korkeakoulujen ja yliopistojen kanssa. Rahoitusten hakemiseen tarvitaan rakenteet sekä tarvittavaa omaa varallisuutta.
Varainhankinnan kilpailu kiristyy
Järjestöjä kannustetaan myös entistä laajempaan omaan varainhankintaan.
Yksityisrahoituksen saaminen ei ole helppoa kansalaisjärjestöille. Kansalaisjärjestöjen välinen varainhankinnan kilpailu kiristyy entisestään. Varainhankinta on muuttunut yhä ammattimaisemmaksi, mikä edellyttää merkittäviä investointeja sen tuloksellisen toteuttamiseen. Monella pienellä yhdistyksellä ei välttämättä ole samoja edellytyksiä toteuttaa varainhankintaa siinä laajuudessa, että se kasvattaisi yhdistyksen omaa varallisuutta.
Aitoja yhteistyökumppanuuksia
Jokainen järjestöjohtaja joutuu käyttämään tiheää täikampaa uusien rahoituskanavien etsimiseen ja käyttämään merkittävästi työaikaa hakemusten valmisteluun. Rahoituksen saaminen on kuin lottovoitto.
Kansallisia ja kansainvälisiä julkisia rahoituskanavia edelleen tarvitaan ja niiden kehittämiseen tulisi kansallisesti panostaa myös Suomessa. On varmistettava, että rahoituskanavat olisivat mahdollisimman monipuolisia. Myös EU-rahoituskanavia on tarve kehittää.
Erilaisia aitoja kumppanuusrakenteita tulisi yhä kehittää. Miten järjestöt voisivat olla mukana erilaisissa kehittämishankkeissa? Olisi hyvä pohtia, edellytetäänkö järjestöiltä omarahoitusosuuksia, mikäli järjestöllä ei ole merkittävää omaa varallisuutta.
Mitä tapahtuu kansalaisyhteiskunnalle Suomessa?
Euroopan tasolla komissio kasvattaa kansalaisjärjestöjen EU-rahoituksen lähes 9 miljardiin demokratian ja osallisuuden vahvistamiseksi. On olennaista, että Suomi kehittää myös omaa kansalaisjärjestöjen rahoituspohjaa EU:n yhteisten tavoitteiden mukaisesti. Kehittämiseen pitää kuitenkin olla aito halu.
Kuluvalla vaalikaudella sote-järjestöjen toimintaedellytyksiä on heikennetty merkittävästi leikkaamalla valtionavustuksia lähes 40 prosenttia vuoden 2024 tasoon nähden. Ministerin mielestä kehysriihessä pitäisi leikata vielä lisää.
Jos lisäleikkaukset toteutetaan, mitä järjestösektorista jää jäljelle? Kuka näitä uusia rahoituskanavia ja kumppanuuksia jää kehittämään?
