Unikoulua aikuiselle
Kukaan tuskin tarvitsee tietoa siitä, että uni on ihmelääke. Olen lukenut uutiset: uni huuhtelee aivoja, on palautumisen näkökulmasta keskeistä ja kuulemma myös laihtumisen kannalta aivan ensimmäinen asia korjata elintavoissa. Viesti kaikkialta on sama: uni ensin kuntoon.
Pitkään tieto ei millään muuttunut toiminnaksi. Aina on ollut syitä valvoa. Nuorena ei malta nukkua ja opiskeluaikoina deadline saattoi tarkoittaa valvomista kellon ympäri. Välillä herättivät vauvat, välillä stressi ja joskus valvoin ihan vain ollakseni yksin muun perheen nukkuessa.
En taatusti ole ainoa, jonka yöunet ovat jääneet liian vähäisiksi somen tai sarjan takia.
Viime vuonna havahduin siihen, että muutoksen aika on nyt. En halua eläkkeellä todeta, että piti nukkua mutta en ehtinyt. Vaikeita uniongelmia ei (vielä) ollut, nukuin vain tarpeeseen nähden liian vähän.
Aloin pitää itselleni unikoulua. Kahdeksalta iltapuuro ja melatoniini, yhdeksältä kirjan tai sarjan kanssa piikkimaton päälle sänkyyn. Viimeistään kymmeneltä tuli uni. Karsin illoistani menoja ja tiedostin, että yksikin lasillinen alkoholia näkyisi unen laadussa heti.
Kaikki on muuttunut.
Herään kaksi minuuttia ennen kellonsoittoa, ensimmäistä kertaa elämässäni (myös viikonloppuna). Saatan arkiyönäkin saada yhdeksän tuntia unta.
Ja kas kummaa: elämä näyttää valoisammalta. Kaikki tuntuu vähän mahdollisemmalta.
Elättelen toivoa, että jokainen hyvin nukuttu tunti on kuin laittaisi rahaa pankkiin, rakentaisi resilienssiä ja särkymävaraa arkeen. Takapakkeja tulee, totta kai, mutta väsyneen päivän jälkeen yritän palata piikkimatolleni ajoissa.
Suositukset siis toimivat – mikä yllätys! Tämä herättää tietenkin kysymyksen, kuinka hyvin voisinkaan, jos noudattaisin arjessani uskollisesti myös kansallisia ravitsemussuosituksia ja pääsisin viikottain UKK-instituutin suosittelemaan liikkumisen määrään?
Tuo liikkumisen suositus on muuten uudistunut – siinäkin kaiken perusta on riittävä palauttava unen määrä. Riittävä on yksilöllinen määre. Itse en ole neljän tunnin unien huippusuorittaja-mallia enkä kykenevä varhaiseen ”voittajatuntiin” vaan enemmän mallia ”pikkulapsi”.
Tämän hyväksyminen on muuttanut aikuisen elämäni.
