Unelmia unelmattomalle aikakaudelle
Suomalainen sanonta “joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” on kai tarkoitettu negatiiviseksi. Se olisi kuitenkin parempi lukea muistutuksena, että jos tavoittelee jotain merkittävää pääsee edes jonnekin.
“Kun aloitin 1960-luvulla syöpäalalla, ajatus siitä, että syövän voisi parantaa lääkkeillä, pidettiin suorastaan hulluutena” , sanoin lääkäri Vincent DeVita. Minä ja moni muukin tämän kolumnin lukija on todennäköisesti henkensä velkaa hänelle ja hänen kollegoilleen.
Työskentelen teknologia-alalla, ja viimeiset vuodet ovat olleet mullistavia erilaisten tekoälyratkaisujen kehityksessä. Silti törmään jatkuvasti haluttomuuteen, pelkoon tai kyvyttömyyteen keksiä asioita uudelleen. Tuntuu, että ajattelemme identiteettimme olevan valettu betoniin: tämä on minun ammattini, tämä on yrityksemme tapa toimia, tämä on maamme rooli maailmassa. Mutta mikään ei oikeasti ole kiveen hakattua.
DeVitan tutkijaryhmä lähti rohkeasti kokeilemaan, mitä vaaditaan siihen, että syöpähoidot eivät tähtäisi vain taudin hidastamiseen. Kun toiset tutkijaryhmät pelkäsivät, että potilaat voivat pahoin matkalla sairaalasta kotiin, DeVita ajatteli, että ihmiset mieluummin oksentavat ja paranevat, kuin kuolevat ja voivat siihen asti hyvin.
Modernit syöpähoidot eivät syntyneet varovaisuudesta, vaan mielikuvituksesta, riskinotosta ja hieman kapinallisesta hengestä.
Suomen tulevaisuus tuntuu tässä kontekstissa erityisen pelottavalta. Kun vastauksia 2020-luvun ongelmiin haetaan 1900-luvun ideologioista, ei ole ihme että kansakunta tuntuu junnaavan paikoillaan. Neljän lapsen isänä koen turhauttavana sen, että uhkaamme jättää perinnöksi hiljalleen hengiltä leikellyn maan, joka ei uskaltanut keksiä itseään uudestaan.
Avain muutokseen on mielikuvituksessa, ja sen tueksi meillä on työkaluja, joista aiemmat sukupolvet tuskin uskalsivat haaveilla. Tekoälyteknologioiden kehitys on tuonut meille välineen, jolla haastaa omia ajattelun jumikohtia ja paljastaa sokeita pisteitä.
Uskon, että tällaiselle neuvonantajalle on käyttöä sekä kansallisella että yksilön tasolla.
Työkalu ei kuitenkaan tuota ratkaisuja, ellei sitä osaa ohjata mielikuvituksen avulla. Uskallammeko kuvitella tulevaisuuden, joka ei ole vain hieman parempi, vaan täysin toisenlainen? Meillä on mielikuvitusta ja välineitä. Tarvitaan vain rohkeutta käyttää niitä.
Sairaudet jäävät parantamatta jos emme uskalla kuvitella täydellistä muutosta menneeseen.
Kerron omakohtaisen tarinan uudelleenkeksimisestä, jota tekoäly tuki. Menetimme keväällä onnettomuudessa kollegan, joka oli vasta hiljattain tullut isäksi. Suru-uutisen päivänä aloin keskustella tekoälyn kanssa siitä, miten voisin rakentaa omat elämäntapani vielä kestävämmälle pohjalle. Väsymätön tekoälysparraaja aloitti kanssani päivittäisen hitaan muutoksen.
Oma reseptini sisälsi fiksumman tavan syödä ja tietoisemman lähestymistavan elämän nautintoihin. Aloitin myös leipoa säännöllisesti hapanjuurileipää, jotta tekisin jotain uutta ja konkreettista.
Kuva Eeva Anundi
