Kulissit vievät voimat
Monesti meidän on vaikea hyväksyä sitä, että paluuta menneeseen ei enää ole. Vasta kun hyväksymme, että edessä on tuntemattomia polkuja, voimme alkaa valita, mitä niistä kuljemme.
Vanhempi poikani kipaisi saunasta parvekkeelle ja toi mukanaan ämpärillisen lunta. Tieteestä innostunut yhdeksänvuotias laittoi lumikasan suoraan kiukaan kiville, ja aloimme seurata, mitä tapahtuu. Yllättävää kyllä, pitkään aikaan ei oikeastaan mitään. Vasta äkillisesti lumikasa valahti vedeksi kiukaalle ja löyly täytti saunan.
Näennäinen vakaus ei tarkoittanut, ettei muutos ollut pitkään käynnissä.
Lumikasasta minulle tuli mieleen käymäni keskustelu syöpää sairastaneen lapsen isän kanssa. Hän kertoi, että perhe oli käyttänyt valtavasti voimia siihen, että mikään ei olisi sairauden takia muuttunut. Lopulta voimat olivat loppuneet, mutta apua oli löytynyt lapsiperheitä tukevan Sylva ry:n kautta.
“Vasta jälkeenpäin tajusin kysyä, miksi ylläpidimme kuluttavia kulisseja”, hän sanoi. “Mutta toivoimme vaan, että kaikki palaisi samanlaiseksi kuin se oli ennen syöpää.”
Amerikkalainen kirjailija James Baldwin kirjoitti 1960-luvulla, että “kaikkea, mitä kohdataan, ei voi muuttaa. Mutta mitään ei voi muuttaa ennen kuin se kohdataan.”
Elämme parhaillaan suurinta kansainvälisen järjestyksen mullistusta vuosikymmeniin. Meillä ei ole syytä olettaa että Euroopan suhteet Yhdysvaltoihin muuttuisivat äkisti normaaleiksi tai että ilmastonmuutoksen aiheuttamat ääri-ilmiöt laantuisivat, päinvastoin. Silti ilmassa elää ajatus siitä, että olisi olemassa normaali mihin vielä palaamme. Lasku- ja nousukausien sijaan käsillä saattaakin olla jotain täysin ennennäkemätöntä.
Passiivisuus ei pidä muutosta loitolla, se tekee siitä rajumman. Kulissien sijaan meillä on oltava rohkeutta nähdä, että mennyt ei enää tule takaisin.
Kun hyväksymme muutoksen, saamme voimaa toimia ja vaikuttaa asioihin. Teeskentelyn sijaan voimme alkaa rakentaa jotain parempaa. Syöpäsairaan lapsen isä kertoi, että hänelle käänteentekevät sanat olivat olleet “etkö itse toivoisi, että sinulle tärkeät ihmiset kertoisivat vaikeuksistaan ja antaisivat mahdollisuuden olla tukena”.
Sen sijaan että yritämme ratkaista ongelmia yksin, voimme rakentaa yhteisöjä niin lähipiirissämme ja paikallisesti kuin eurooppalaisinakin.
Meillä on myös mahdollisuus palauttaa sosiaalinen elämämme pois muutaman amerikkalaisen teknologiajätin hallinnasta. Voimme päättää, etteivät sosiaalisen median vastakkainasettelua ruokkivat ja koukuttavuuteen tähtäävät laskukaavat ohjaa yhteiskuntaamme.
Todellinen muutos voi alkaa jo siitä, että näemme taas ihmiset ympärillämme. “Mitä sulle kuuluu?” on voimakas kysymys, joka voi avata silmämme sille, mitä lähellämme tapahtuu juuri nyt. Esitä se, kun kohtaat ihmisiä – ja muista, ettei oikea vastaus aina ole “ihan hyvää”. Tosiasioiden tunnustaminen auttaa meitä näkemään näennäisen vakauden taakse. Toivottavasti hyvissä ajoin ennen kuin lumikasa romahtaa.
