Aikaa ei olekaan

Olen kuluneen vuoden aikana ollut kaksissa hautajaisissa, molemmat haudattavat olivat minua nuorempia, syöpään menehtyneitä. Jos aikajanaa venyttää taaksepäin, hautajaisten lukumäärä kasvaa, olenhan reilusti yli 70-vuotias. Ensimmäinen muisto, lapsuuden varhaisimpia, oli mummini hautajaiset, kun olin 5,5-vuotias.

Viisivuotiaalle elämä on edessä ja vaikka perheeseemme kuulunut mummi oli läheinen, kuolema ei mietityttänyt kauaa. Muistan ihmetelleeni haudalla, miksi tätini, mummin tytär itki niin kovasti. Kun nyt aikuisena hyvästelee itselleen tärkeän ihmisen, sydän tuntuu murtuvan eikä kyyneleitä voi estää. Vaikka aikaa valmistautua olisi ollut kuukausia tai vuosia, kuolema yllättää. Ei helpota vaikka tietää sen olleen helpotus kipujen, uupumuksen ja riutuvan kropan vuoksi.

Voi käydä niinkin, että potilaan syöpä on levinnyt tai uusiutunut siten, ettei keinoja parantaa enää ole, mutta tauti on oireeton tai pysähtynyt. Silti hän voi vielä elää jokseenkin hyvää tai tyydyttävää elämää kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa vointi sitten huononee. Sama koskee monia kroonisia sairauksia.

Kun itse olin vakavasti sairas koin, että paras tapa lähestyä minua oli hyvin yksinkertainen kysymys: kuinka voit?

Yhteydenpito sujuu entiseen malliin lukuun ottamatta viimeisiä kuukausia, mutta en ole osannut arvioida kuinka monta niitä muutamia kuukausia on jäljellä. Olen myös haparoinut, miten tulisi tukea olematta rasitus. Laitan viestin jaksaisitko tavata, voinko soittaa, kysyn lähiomaiselta voisinko tulla sairaalaan. Ja kun vastaus on ei, tiedän, että olen pahasti myöhässä. Jälkeenpäin pohdin olenko ollut hyvä ystävä tai tukea jakava läheinen, enkä ole pystynyt antamaan itselleni hyvää arvosanaa.

Tiedän mistä se johtuu: optimismista, toivosta. Vaikka näkee kehon antavan periksi, uskoo, että tästä on vielä pitkä matka elämän päättymiseen, mutta aikaa ei olekaan. On käynyt niinkin, että olen kieltäytynyt luottamasta lääkärin ennusteeseen, joka jälkeenpäin on osoittautunut aika tarkaksi. Olen ajatellut, että monihan elää paljon pidempään kuin mitä lääkärit ovat arvioineet.

Olen nähnyt unia ystävästäni, ensin terveissä voimissa ja viimeksi hyvin sairaana, haperoisena. Unessa kannoin häntä käsivarsillani. En osaa sanoa, ovatko unet muistoja, surutyötä tai hyvästijättöä. Onko viimeinen uni huonoa omaatuntoa siitä, etten osannut viimeisinä kuukausina kannatella häntä tarpeeksi?

On vaikea arvioida miten kohdata läheinen, joka on vakavasti sairas tai joka tietää pian kuolevansa. Sairaudet vaikutuksineen ovat kovin erilaisia, samoin ihmiset elämänkokemuksiltaan ja voimiltaan, niin sängyssä kuin siinä vierellä. Minusta päivittely, voivottelu ja kauhistelu ei sovi. Silloin voi käydä niin, että sairas joutuukin käyttämään vähiä voimiaan lohdutteluun. Kun itse olin vakavasti sairas koin, että paras tapa lähestyä minua oli hyvin yksinkertainen kysymys: kuinka voit?