Alkoholista luopuminen sattuu sieluun
Tunnustukset ensin: en sylje lasiin. Nuorena paasasin raittiudesta mutta aikuisiällä olen nauttinut viiniä, viskiä ja drinkkejä oman osuuteni, ehkä vähän naapurinkin.
Tunnistan siis hyvin alkoholin vapauttamiseen liittyvät merkitykset, enhän minäkään perjantaina ”käytä alkoholia” vaan rentoudun työviikon rasituksista tai juhlistan iltaa ystävien kanssa. Festareilla nautittu pienpanimotuote ei kerro riippuvuudesta vaan lämpimästä kesäpäivästä ja saunaolut mökkilaiturilla kuuluu asiaan.
Vapaus, riippumattomuus, ilo, seura. Miten tämä kuulostaa niin tutulta?
Niin, tupakointiin liitettiin ennen täsmälleen sama glamour: marlboromiehiä ja viileitä filmitähtiä.
Kun keskiolut vapautui kauppoihin vuonna 1969, kansa ei enää itkenyt lauantaina vaan juhli auringossa hymy huulillaan. Tämän hallituskauden alkoholipolitiikka on vain jatkoa pitkälle vapauttamisen aikakaudelle.
”Eurooppalaisia juomatapoja” on edistetty innolla, esitys ja pala kerrallaan, kansanterveydestä välittämättä ja elinkeinoelämän ehdoilla. Jos Alkon kannattavuus samalla romahtaa ja monopolijärjestelmän annetaan lopulta kaatua, kippistetään sille jossain kotiin kuljetetulla kuplivalla.
Mutta eikö tämä ole jo vähän vanhanaikaista?
Nuoret osaavat jo juhlia ilman alkoholiakin, mitä me 70-luvulla syntyneet jaksamme ihmetellä.
Meille se on edelleen vaikeaa. Vaikeaa on myös hyväksyä se fakta, että alkoholi on yhtä lailla syöpävaarallinen aine kuin tupakka tai asbesti. Turvallista käyttörajaa ei ole. Vähemmän olisi parempi.
Epämukavat faktat muuttavat myös politiikan kulmaa: ongelma eivät olekaan vain ”ne muut” riskikäyttäjät – vaan tavalliset, keskiverrot, keskivartalolihavat, keski-ikäiset. Me kaikki.
Kun Keski-Euroopassakin jo vaaditaan tiukempaa säätelyä alkoholille, alkavat ”eurooppalaiset juomatavat” kuulostaa perin retroilta. Kuin löyhähdys 70-luvulta, jolloin oregano ja valkosipulikin olivat eksoottisia mausteita.
