Hiljainen viisaus unohtuu tekoälyn aikakaudella
Kesällä istuimme kuusihenkisen perheemme kesken katsomassa kun aurinko painui Atlantin valtamereen. Olimme Euroopan korkeimman hiekkadyynin, Dune du Pilat’n huipulla. Kuuma tuuli lennätti hiekkaa niskaan, se tuntui yhtä aikaa hiustenkuivaajalta ja hiekkapuhaltimelta. Hieno hiekka kutitti varpaanväleissä. Saatoin itkeä muutaman kyyneleen kaiken kauneuden äärellä.
Kun aurinko oli laskenut, lapset lähtivät juoksemaan alas jyrkkää hiekkarinnettä takaisin mantereen puolelle. Kolmevuotias kääntyi puoleeni ja tarttui käteen, sitten syöksyimme jo vauhdilla alas mäkeä muiden perässä. Välillä tuntui kuin lentäisimme, nauroimme räkänaurua yhteen ääneen vaikka meno salpasi henkeä.
Illan toinen kehollinen muisto tallentui mieleen ihan hetkeä myöhemmin. Kävelimme parkkipaikalle metsän halki, ja kumarruin nostamaan maasta pudonnutta lippalakkia. Polkua peittävä paksu neulaskerros tuntui kuivalta kuin ruuti. Sivuutin asian kun kiirehdin avaamaan auton ovia.
Reilua viikkoa myöhemmin olimme turvallisesti kotona. Luin uutisista kuinka vain muutaman kilometrin päässä kymmeniä tuhansia evakuoitiin ennätyksellisten metsäpalojen tieltä. Enää en saanut rutikuivia havuja mielestäni.
“Puhelin taskussasi on viiden vuoden kuluttua älykkäämpi kuin sinä itse”, eräs suomalainen teknologiajohtaja sanoi yleisölle hiljattain tekoälytapahtuman lavalla. Vaikka työskentelen tekoälykehityksen parissa, jokin ajatuksessa särähti.
Olen palannut pohtimaan 1990-luvun lopun yliopisto-opintojani, kun luin kauneusopin eli estetiikan kurssilla arkkitehti Juhani Pallasmaan kirjaa Ihon silmät. Pallasmaa argumentoi, että teknologisessa maailmassa me köyhdymme ja vieraannumme todellisuudesta, kun kuva ja ruudut ovat nousseet hallitsevaan asemaan. Hänen argumenttinsa lähti rakentamisesta, mutta laajentui ajatukseen siitä, että muiden aistien vaimentuminen johtaa irrallisuuden tunteeseen.
Ei ihme, että tekoälyn kehityksessä on intoiltu tekstin ja loogisen päättelyn kehittymisen lisäksi nimenomaan koneen kyvystä tulkita ja tuottaa kuvia.
Se on vienyt ajattelemaan, miten paljon enemmän ihmisyys on.
Koneen äly onkin sitä, että se osaa käsitellä sen mitä sille annetaan, mutta se ei ole itse paikalla. Olen saanut olla mukana rakentamassa tekoälyjärjestelmiä, jotka helpottavat ihmisten työtä hoitamalla automaattisesti turhantuntuisia rutiineja tai ohjaavat monimutkaisia kokonaisuuksia resursseja säästäen. Se on vienyt ajattelemaan, miten paljon enemmän ihmisyys on.
Loppukesästä oli vuoro tehdä muistoja auringonnousun aikaan. Lähdimme 80-vuotiaan äitini kanssa soutuveneellä järvelle. Oli kirkas aamu, Haukivesi välkkyi miltei peilityynenä vaikka illalla oli tuullut navakasti. Virtaava vesi kohisi veneen pohjaa vasten, kun soudimme kokemaan rapumertoja.
Järven pinta on laskenut yli puoli metriä. Katselimme vieraana pinnalla törröttäviä kiviä: yksi näytti aivan krokotiilin päältä, joka vaani kaislikon laidassa. Mietimme yhdessä, mitä isoisäni Lauri olisi näkymästä tuumannut.
Hän tunsi järven. Lapsena muistan, kun hän osoitti minne muikkuverkot kannatti laskea, missä oli matalikko ja petollinen kari, minne syvänteeseen oli sodan aikana uponnut alas ammuttu lentokone. Mietin hiljaista viisautta, jota hän kantoi mukanaan. Tapaa nähdä järvi, jota yksikään tekoälymalli, vaikka kuinka tulisi paikalle kaikuluotaimien ja tutkien kanssa, ei voisi tavoittaa.
Rutikuiva metsä ja rannasta paennut järvi kertovat meille jotain sellaista, johon pelkkä äly ei riitä. Jos kirjoittaisin englanniksi, sanoisin, että nyt on aika tulla järkiimme – mutta englantilainen sanoisi “come to our senses” eli ennemmin tulla aisteihimme. Sitä taskussa oleva puhelimeni ei viidenkään vuoden kuluttua osaa.
