Uhkia ja valintoja
Luin koskettavan, rintasyöpään sairastuneen naisen haastattelun, jossa hän totesi, ettei kenellekään ole luvattu huomista. Hienosti tiivistetty. En tiedä, onko edessä edes huomista saati 11 vuotta. Se ei tietenkään estä suunnittelemasta, toivomasta ja myös pelkäämästä mitä edessä on.
Kun tämä lehti ilmestyy, olen aika tarkkaan 75-vuotias. Olen elänyt lähes 10 vuotta pitempään kuin isäni, mutta jos tulen äitiini niin edessä on vielä 11 vuotta. Mitään elinaikaennustetta ei näin voi tehdä, mutta olen huomannut, että moni ikäiseni vertaa omaa elinikäänsä vanhempiinsa.
Keväällä olin 80-vuotispäivillä, joilla päivänsankari kuuli veljeltään, että on nyt elänyt pitempään kuin isänsä. Ehkä veljesten ikäkipuilua kuitenkin helpotti kun muistivat, että heidän äitinsä eli 95-vuotiaaksi, muutamia viimeisiä sairaalaviikkoja lukuunottamatta, omassa kodissaan ja täysissä järjissään, joskin jo hauraana.
Niin kauan kuin minulla on elämänvoimia ja ammattilaisilla taito tilanteen parantamiseksi, toivon, että minua hoidetaan.
Kuulun onnekkaisiin, sillä olen selvinnyt kahdesta syövästä, keuhkoveritulpasta ja parista sydänoperaatiosta suhteellisin vähin vaurioin, koska julkinen terveydenhoito on hoitanut minua ajoissa ja hyvin. Koen itseni terveeksi, vaikka kroppa, etenkin polvet, muistuttaa eletyistä vuosista. Kun jokunen vuosi sitten epämääräiset vatsakivut ja jatkuva, tahaton laihtuminen saivat minut epäilemään suolistosyöpää, pääsin huolellisiin tutkimuksiin, en heti, vaan kuukausien odottelun jälkeen, mutta syy löydettiin eikä kyse ollut syövästä.
Olen ajatellut, että näin on jatkossakin. Selvää on, etten elämän kalkkiviivoilla halua, että elintoimintojani ylläpidetään keinotekoisesti tai että elämääni pidennetään lyhytaikaisesti. Silloin omalla kohdallani töpselit tulee irrottaa, mutta niin kauan kuin minulla on elämänvoimia ja ammattilaisilla taito tilanteen parantamiseksi, toivon, että minua hoidetaan. Kun seuraan keskustelua meillä ja maailmalla, tulee välillä epäuskoinen olo.
Ehkei meille ikäpyramidin yläpäätä kansoittaville enää tulevina vuosina suodakaan julkista, verovaroilla tuotettua hoitoa ja huolenpitoa kuten ennen. Meistä monellakaan ole sijoitusasuntoja tai -salkkuja joiden tuotoilla voimme käyttää yksityissairaaloita. Edessä on omien voimien vähentymisen ohella lisääntyviä ulkoisia uhkia.
Olen kuitenkin optimisti, kysehän on yhteiskunnassa tehtävistä valinnoista. Mihin demokratiassa yhteinen varallisuus, jonka kartuttamiseen ikäluokkanikin on osallistunut, käytetään? Huolehditaanko lapsista ja vanhuksista, sairaista ja vammaisista?
Kun synnyin vuonna 1951 Suomi oli hyvin köyhä maa, mutta meillä oli muun muassa jokaisen kunnan kattava ilmainen, lakisääteinen neuvolaverkosto, jonka asiakkaaksi minäkin heti äitini sylissä pääsin, kuten yli 90 000 ”vuosikertakaveriani”. Siihen köyhässä maassa löytyi tahto, taito ja rahat.
