Liian inhimillistä
Miksi ihmiset eivät käy seulonnoissa tai ota heille torjuttua rokotetta? Tätä meillä Syöpäjärjestöissä pohditaan antaumuksella, säännöllisesti.
Kuinka saisimme naiset käyttämään heille varatun papakoe- tai mammografia-ajan, miehet osallistumaan innokkaammin suolistosyövän seulontaan tai esimerkiksi Pohjanmaalla asuvat lapsiperheet sallimaan HPV-rokotteen omille lapsillensa koulussa?
Kaikenlaisia kynnyksiä on, se tiedetään, ja näitä kynnyksiä pyrimme ylittämään. Erityisesti vähemmistöryhmien kohdalla on tärkeää miettiä huolella, kuinka saisimme ihmisiä tavoitettua paremmin.
Itse olen ajatellut, että suurin kynnys on meissä ihmisissä itsessämme; siinä, miten inhimillisiä olemme.
Kaikkea sairauteen liittyvää on vähän vaikea ajatella ja etenkin kuoleman pitäisimme mieluummin korttina, joka katsotaan vasta kun on ihan pakko. Seulonta nostaa väistämättä pinnanalaisia pelkoja esiin.
Kaikki kehoon liittyvä on myös pikkusen hankalaa ja seulonnoissa ollaan kaikkein hankalimpien osien ja ulottuvuuksien äärellä: niiden intiimien sisäosien ja tuotosten, joista ei kahvipöydässä puhuta.
Seksi, kakka ja kuolema.
Onko ihme, jos ajatus, kutsu tai kirje hautautuu arjen alle?
Kun jotain ajatusta haluaa välttää, ihmisen mieli puolustautuu vähättelemällä riskiä. Ne muut sairastuvat, en minä tai minun lapseni.
Ja kun joku toinen oikeasti sairastuu, on senkin kanssa vähän vaikeaa olla. Siispä toivotamme helposti vain voimia emmekä osaa muuta.
Mikä avuksi?
Itse en keksi muuta kuin inhimillisyyden ja oman puutteellisuuden hyväksymisen. Aiheista puhumisen, puhumisen ja puhumisen. Rehellisesti, suoraan ja asiantuntijapuheen taakse piiloutumatta.
Lisäksi olen kiitollinen kun seulonta-ajan siirtelyyn suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Kiitos ammattilainen, kun kohtaat minut ja puutteellisuuteni lempeydellä.
