Me pystymme parempaan
Kuluneena syksynä Suomessa on yritetty keskustella omaisten vastuusta vanhustenhoidossa. Sanon ”yritetty”, koska eläkevakuutusyhtiön suunnasta tullut keskustelunavaus oli syyllistävä sohaisu, joka sai etenkin keski-ikäiset naiset riemastumaan: pitääkö mun kaikki hoitaa?
Toisin kuin joku toimitusjohtaja saattaa kuvitella, hyvin moni työssäkäyvä hoitaa ikääntyneiden omaistensa asioita ja asumista jo nyt. Omaishoitajaliiton mukaan yli 80 % hoivasta on läheisten vastuulla.
Lähivuosina perjantaitrafiikki kaupungeista maakuntiin todennäköisesti vain lisääntyy, kun ikääntyneiden määrä ja avun tarve kasvaa. Jääkaapit ja lääkeannostelijat odottavat täyttämistä, digilaitteiden solmut setvimistä, omainen juttuseuraa.
Kun yhä useampi uusista syöpään sairastuneista on ikääntynyt, tullaan syöpäpoliklinikallekin läheisen kanssa käsikynkkää.
On outo ajatus, että suomalaiset haluaisivat ulkoistaa omaisensa valtion hoidokeiksi. Moni auttaa, hoitaa, kuljettaa ja avustaa niin pitkään kuin omat voimat tai rahapussi riittävät, mutta jossain kohtaa on saatava ammattilaiset apuun.
Ikääntyneiden kotiavun ja hoivapaikan saanti on koko ajan vaikeutunut, silloinkin kun tarve on akuutti. Suomen malli vanhustenhoidosta vaikuttaa tosiaan olevan köyhä ja karsittu versio Pohjoismaiden versiosta, kuten professori Teppo Kröger, ansioitunut hoivapolitiikan tutkija, on kuvannut.
Vanhusasiainvaltuutettu Päivi Topo on nostanut esiin omaisolettaman: omaisten olemassaoloa pidetään joskus itsestäänselvyytenä ja heidän apunsa varaan lasketaan. Yhä useammin palveluja on osattava vaatia.
Jos omaista ei ole, kuka vaatii?
Millainen on yhteiskunta, jossa pitää pelätä haurautta, vanhuutta tai sairautta?
Suomen lainsäädännön mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Hyvin monella ikääntyvällä on kuitenkin huoli, että yhteistä hoivavastuuta ei enää ole, vaan jokaisen on pärjättävä miten parhaaksi katsoo.
Näytetään, että näin ei ole. Me pystymme parempaan
