Syöpä ja toivo – mahtuvatko ne edes samaan lauseeseen?
Aamulla saattaa tuntua, ettei eteensä näe sumussa ja myrskyssä ja yhtäkkiä illalla onkin jo selkeämpää ja tyyntä. Tyynyn kulma kastuu kuitenkin yön aikana. Kuten monena muunakin yönä. Olisipa aamulla edes hetken aurinkoisempaa.
Ei, tässä ei ole kyse menneen kesän sää ennusteesta, vaan täysin ennustamattomasta tunnemyrskystä ja hallitsemattomasta kaaoksesta syöpään sairastuneen pään sisällä.
Syöpään sairastuneen toivo on ehkä yksi hankalimmista asioista tehdä näkyväksi. Se ei ole mitään täysin konkreettista, kosketeltavaa tai usein edes havaittavissa olevaa. Ulkopuolisen eikä itse sairastuneenkaan ole helppo sitä nähdä tai saada siitä kiinni. Se tulee ja menee ohimenevissä lyhyissä hetkissä ja vielä oman mielensä mukaan yleensä. Välähdys siellä täällä, joka toisessa hetkessä taas katosi.
Päivä kerrallaan hoidosta toiseen. Kovin suuria toiveita ei yleensä syöpään sairastunut viljele tai ne ovat etäisiä ja varovaisia ajatuksia jos sitten joskus, kun olen tästä kaikesta ehkä selvinnyt.
Toiselle toivo on vain kivuton yö, seuraava päivä tai se siedettävä loppuaika. Toivo voi syttyä pienistä onnistumisista, paremmasta päivästä, hetkellisestä hymystä tai tunteesta etten ole tässä yksin. Toivo voi olla syöpään sairastuneelle konkreettisia ja arkisia asioita tai sitten isompi kokonaisuus, ajatus tai tunne, jota voi olla vaikea pukea sanoiksi.
Jaksanko olla toiveikas?
Toivon näkeminen vaatii juuri siinä hetkessä aina jonkinlaisia voimavaroja. Kun fyysiset oireet vievät voimat henkiseltä jaksamiselta, on silloin toivon ylläpitäminen vielä haasteellisempaa. Usein voimavaroja ruokkii luottamus tulevaan sekä luottamus hoitoihin ja paranemiseen. Ajatukset ja tunteet muotoutuvat usein fyysisten tuntemusten mukana. Siksi onkin aivan luonnollista kokea toivottomuutta ja olla näkemättä eteensä silloin kun olo on kaikista kamalin. Silloin kun kokee olevansa pahoinvoiva, väsynyt ja kun jalat tuntuvat betonipölkyiltä sekä peilistä katsoo kurjan näköinen olento, joka muistuttaa vain etäisesti sitä entistä.
Vaikka olo tuntuu aivan toivottomalta voi kuitenkin tilanteessa olla toivoa. Sitä ei vain itse näe eikä ehkä kaiken kuorman alta tunnista. Toivo syöpää sairastaessa muuttaa muotoaan ja jopa piiloutuu sinne syvimpään nurkkaan sairastuneessa. Siellä se kuitenkin on. Joustaen tilanteen mukaan ja yrittäen tarvittaessa tehdä itsensä nähdyksi varoivaisesti tuuppien oikeaan suuntaan.
Mikä avuksi kun en itse millään näe eteenpäin?
”Toivosta puhutaan potilasoppaissa. Hoitaja kertoo, että ei kannata menettää toivoaan. Sukulaistäti toistelee, että toivoa on. Itse toivoisin että tämä on vain pahaa unta.”
Toivo saattaa kuulostaa jopa uskaliaan rohkealta sanoa ääneen. Moni voi ajatella, että kaikki hyvä, jota tähän mennessä on tapahtunut katoaa kokonaan, jos alkaa liikaa toivomaan. Ehkä liiasta toiveikkuudesta vielä rangaistaan myöhemmin.
”Olisiko parempi pysytellä vain tyynen tasaisena, pitää jalat maassa ja olla innostumatta liikaa tulevasta. Sitten ei tulisi myöskään pettymyksiä. Ehkä seuraavan hoidon jälkeen onkin taas kurjempi olo, ehkä kontrolleissa kuulenkin huonoja uutisia.”
Syöpään sairastuminen ja syövän sairastaminen on aina kriisi ja sen käsittely vie pitkän aikaa. Eri tunteet vaihtelevat rajustikin. Toivon rinnalla taistelevat keskenään esimerkiksi suru, pelko, viha, ilo, ahdistus, rohkeus ja häpeä. Kaikki yrittävät löytää paikkansa muuttuneessa ja kaoottisessa tilanteessa. Yksilölliset reaktiot vaihtelevat ja oikeaa tai väärää tapaa kokea sairastumisen aiheuttama kriisi ei ole. Tällöin on hyvä pohtia, antaisinko silloin ehkä jonkun toisen auttaa itseäni järjestelemään näitä ajatuksia ja tunteita sekä tuoda eteeni normaaliuden hetkiä ja niitä pieniä toivonpisaroita. Voisiko joku toinen kannatella hetken?
Aika on myös avuksi. Ajatukset selkiytyvät, kun niiden antaa ensin myllertää rauhassa. On hyviä asioita, ihan konkreettisiakin, joihin voi mielessään palata. Ehkä hoidot ovat sujuneet tällä kertaa ongelmitta, kontrollikuvassa on jo hyviä tuloksia näkyvissä. Oksennus ei tullutkaan eilen hoidon jälkeen. Huomenna uskaltaudun kävelylle yksin. Näistä asioista voi jo muodostua tunne siitä, että hallitsen tätä tilannetta. Se herättää jo itsessään toivoa.
Ja sitten yhtenä päivänä alkaa olla enemmän selkeää. Aurinkoa lisääntyvästi. Tyynynkulmakaan ei kastunut yöllä. Uskaltaakohan tähän sittenkin luottaa. Jos kuitenkin tekisi vähän suunnitelmia eteenpäin, kun näyttää näinkin seesteiseltä.
Näen eteeni taas.
