Tyttären sairaus ohjasi Satu Rantasen vertaistukijaksi

Vertaistukihenkilö Satu Rantanen tietää, että myös sairastuneen läheinen tarvitsee tukea. Hänen tyttärensä sairastui 17-vuotiaana Hodgkinin lymfoomaan. Syöpä ei ole päästänyt perhettä helpolla, tauti on uusiutunut kaksi kertaa.

Syöpä 3/2018
Julkaistu Syöpä-lehden numerossa 3/2018

”Tyttäreni sairastuttua kaipasin ympärilleni ihmisiä, jotka olivat kokeneet jotain samanlaista, mutta heitä ei ollut helppoa löytää” Satu Rantanen kertoo.  ”Syöpäjärjestöjen ja yhdistysten sivuilta hain tietoa ja tarinoita. Silloin heräsi ajatus siitä, voisinko minäkin joskus tulevaisuudessa olla avuksi sairastuneen läheisille ja erityisesti meille äideille”.

Kuinka äiti tämän kaiken kestää

Kaksi vuotta sitten Sadun tytär kirjoitti oman tarinansa Sylva ry:n verkkosivuille. Tytär totesi, että hänen suurin huolenaiheensa sairatumisensa keskellä oli äidin jaksaminen.

”Miten äiti tämän kaiken jaksaa ja kestää!”

”Se oli siinä! Minun motivaationi on auttaa muita läheisiä ja samalla poistaa sairastuneelta itseltään taakka muiden selviämisestä. Sairastunut itse saa luvan keskittyä vain omaan paranemiseensa ja voi luottaa siihen, että läheiset pärjäävät”, Satu kertoo.

Hän hakeutui Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen vertaistukihenkilöiden koulutukseen.

”Meitä sairastuneen läheisille tarkoitettuja tukihenkilöitä on vähän. Sain valtavasti positiivista palautetta siitä, kuinka tärkeä asia on antaa tukea juuri läheisille. Kurssilla moni sairastunut itse toi esille huolta läheisten jaksamisesta, ja moni jopa koki joutuneensa kannattelemaan läheisiään oman sairauden keskellä. Silloin tunsin, että minä voin kokemuksellani auttaa muita.”

Satu on ollut läheisten vertaistukihenkilönä toisille äideille ja sairastuneen puolisoille.

”Osa näistä vertaistukisuhteista on jäänyt elämään ja vaihdamme yhä kuulumisia yksityishenkilöinä.”

Siirtyminen vertaisystäviksi tukitoiminnan jälkeen on ollut Sadulle luontevaa ja tapahtunut täysin hänen omasta valinnastaan. Parhaimmillaan voi käydä niin kuin Sadulle kävi: ”Olin vertaistukihenkilönä äidille, jonka tytär on oman tyttäreni ikäinen. Nyt tyttäremme ovat ystävystyneet ja saaneet toisistansa vertaisensa.”

 Voimat eivät aina riitä tukijallakaan

”Kun olen itse kokenut kaikkein pahimmat pelot, mutta myös selviytymisen ilot, voin hyvillä mielin lohduttaa toista ja antaa uskoa tulevaan.  Erityisesti äitinä toiselle äidille yhteinen kieli löytyy hyvin pian. Suurin kiitos tapaamisista on tullut välittömästi sanoilla; ”Kiitos, oloni on nyt paljon parempi tai voinko soittaa jos siltä tuntuu?”Koen hyvin tärkeänä sen, että edustan kaikessa toiminnassani sairastuneen läheisiä. Ikäänkuin jaetaan sitä taakkaa kaikkien kesken avoimesti, mutta ei kuitenkaan surkuttelemalla.Oma ja koko perheemme voimavara ja selviytymiskeino on aina ollut huumori ja järkkymätön luottamus siihen, että lääketiede hoitaa oman hommansa ja me kotona omamme.”

Vapaaehtoistyö ei ole terapiaa

Vapaaehtoistyö ei ole minulle terapiaa tai itseni hoitamista.  Tunnen syvästi, että tämän kaiken kokemukseni jälkeen minulla on annettavaa muille ja haluan vilpittömästi auttaa muita samassa tilanteessa olevia.

Vertaistukijan täytyy myös myöntää, että elämässä saattaa tulla hetkiä jolloin ei ole voimia muiden auttamiseen. Näin kävi Sadullekin, kun tyttären sairaus kolmannen kerran uusiutui. Silloin hän ilmoitti syöpäyhdistykseen, että pitää taukoa vapaaehtoistyöstä ja  keskittyy omaan ja perheensä hyvinvointiin.

”Tärkein opetus koko ”syöpämatkan” aikana on ollut se, että huolehtimalla itsestäni voin auttaa muita”, Satu sanoo. ”Oma mottoni on jotain tällaista: elä hetkessä mutta älä jää siihen kiinni. Eletään ja nautitaan siitä mitä juuri nyt on, mutta katsotaan sopivasti luottavaisin mielin tulevaan.”

Satu on myös kokemustoimija

Syöpäjärjestöillä on vapaaehtoisia kokemustoimijoita, jotka käyvät kouluissa ja työpaikoilla muun muassa tulevalle hoitohenkilökunnalle ja lääkäreille kertomassa, millaista on olla syöpäpotilas ja avannut omia hoitokokemuksiaan heille.

Satu kouluttautui kokemustoimijaksi ja nyt häntä voi tilata kertomaan tarinaansa.

”Kokemustoimijana tuon esille omaa kokemustani siitä kuinka tärkeää on huomioida sairastuneen läheiset koko hoitoprosessin aikana ja lisätä ymmärrystä siitä, että sillä todella on merkitystä kuinka läheiset ja perhe jaksavat sairauden keskellä. Olen saanut tyttäreltäni luvan kertoa hänen kokemuksistaan ja ajatuksistaan aiheeseen liittyen. Tuon kokemustoimijana esille myös sitä, kuinka meidät on kohdattu sairaalamaailmassa ja mitä olisimme toivoneet lisää. Kerron mielelläni pienistä kohtaamisista sairastuneen, läheisten ja sairaalahenkilökunnan kanssa. Kuinka valtava merkitys voi olla sanoilla, katseella ja aidolla pysähtymisellä asian ääreen.”

Teksti: Anu Kytölä

Kuvaaja: Kimmo Torkkeli